YÖN PIKKUTUNNIT

Ennen romaania muistutan kurkkaamaan edellisen postauksen!

Raahaan matkalaukut keskelle huonettani. Tiedän, että mun olisi pitänyt siivota mutta tiesin ennestään sen olevan turhaa. Siskohan sinne huoneeseen muuttaa ja hän on jopa pahempi kuin minä. Siinä tuijottaessa matkalaukkujani naurahdin ajatellessa pikkuveljeä, jonka huone on kuin tytön kädenjälkeä, hän on aina ollut se järjestelmällisin koko pesueesta. Me siskot ollaan niitä sillan alla asuvia peikkoja, joiden kämppä voi näyttää kuinka sekaiselta tahansa, mutta se ei tarkoita ettei me lyödettäisi tarvitsemiamme.

Miten saan mahdutettua kymmenen kuukautta yhteen isoon ja toiseen pieneen matkalaukkuun? Milloin tiedän mulla olevan tarpeeksi tai liian paljon tavaraa? Tulenko oikeasti tarvitsemaan tätä? Ponnareita ei voi unohtaa. Älä unohda Pepitua, et saa unta ilman sitä pientä koiralelua, jolla oot leikkinyt kerhoikäisestä lähtien. "Sitten kun et enää jaksa nostaa laukkua, sulla saattaa olla juuri sopivasti" sanoo iskä, kun jatkan pakkaamistani. Kello oli yhdeksän illalla. Tiesin, että mulla tulee kiire ja silti aloitin vasta illalla keräämään matkatavaroitani. 

Kuuntelin American Authorsia ja McFlytä kun samalla muistelin kaikkea mitä kuluvana kesänä olinkaan saanut aikaan. En oikeastaan mitään. Aika tuntui jotenkin menevän lentäen eteenpäin, liian nopeaan. Juurihan laskin päivät matikan geometriatunnilla ja nyt lähtö käy jo muutaman pienen tunnin päästä. Kaikki mitä halusin tehdä tapahtui viimeisten päivien aikana. Viivyttely on aina ollut mun heikko  kohta, mutta luulisi mun tekevän parannuksen kun tällaisessa tilanteessa olin. Ei laisinkaan.

Katsoin kavereiden tekemää videota pakkaamisen lomassa. Itkin. Katsoin taas. Itkin. En halunnut itkeä heidän nähden, en halunnut heidän näkevän. Video on mulle kuin aarre, jota katsoen kaikki unohtuu ja kaikki ihanat muistot valtaa mielen. Aloin miettiä muita kavereitani, niitä jotka olen tuntenut vain vähän aikaa, mutta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät paljon kauemmin. Niin nopeaan ystävystyttiin. Mitä jos en olisi ollut samalla kuviksen ykköskurssissa? Mietin kuinka sanoin heipat. Olisi pitänyt halata vähän lujempaa, vähän pidempään. Olisi pitänyt kuiskata "anteeksi", olisi pitänyt antaa itkun tulla, miksi odottaa sinne Vainion pölyisille penkeille Kemiön mummon arvostelevan katseen alle. Mitä minä pelkäsin niin pahasti? Tajusinko mä silloin lähteväni pois kymmeneksi kuukaudeksi? En.

Kello on 1 aamuyöllä. En mennyt nukkumaan, miten olisin edes voinut. Sain tavarani pakattua, mutta Pepitu jäi. Hyvästi yöunet. Iskä auttoi mua kantamaan matkalaukut autoon, kiukutteli tavaroiden vähyyttä. Hän nimenomaan sanoi etten jaksa nostaa laukkua, kun paino alkaa olemaan sopiva. En näköjään jaksanut nostaa 12:a kilogrammaa. Laukut vietiin autoon, sisarukset melkein kannettu takapenkille jatkamaan yöunia; mä varmistin passin, viisumin ja muiden tärkeiden papereiden paikan mun Marimekon olkalaukussa. Tuntui kuin olisin ollut horroksessa, en nukkunut. Muistan katuvalojen loisteen, muistan S-Marketin kyltin, muistan nähneeni pienen valon kaverini ikkunassa ajaesssamme Kemiöntietä kohti Helsingin kakkosterminaalia. Kaikki oli hiljaa, kukaan ei uskaltanut puhua.

Saavuimme 4.30. Suunnilleen. En nähnyt tuttuja kasvoja, enkä tiennyt yhden rakkaan menneen ykkösterminaaliin, heipat piti sanoa Kikin välityksellä. Vieläkään en itkenyt. Nyt vain kuikuilin päiden ylitse etsien tuttua naamaa, kunnes mun Kaliforniatyttö sieltä tupsahtikin. Nyt kun mietin, en virallisesti sanonut hänellekään heippoja. Amsterdamin lentokenttä oli niin iso, että melkein piti juosta toiseen päähän ja päädyttiin ihan toisiin päihin lentokenttää ihan tuosta vain. Tähän mennessä olin ollut hereillä yli 24 tuntia, eikä unta tullut siinä kymmenen tunnin aikana Houstoniinkaan. Se ei johtunut pelosta eikä jännityksestä vaan ilosta, innokkuudesta ja energiasta. Taisin olla unettomuuden hysteriavaiheessa. Katselin ympärilleni lentokoneessa, ilmeilin mun suomalaisista koostuvalle Texas-ryhmälle, jos joku teki koneessa jotain normaalista poikkeavaa. Kulutin aikaani katsoen ties mitä elokuvia ja tv-sarjoja. Katsoin samoja Frendit-jaksoja, vuorosanatkin oli ennestään tuttuja.

Saavuttuamme päivä oli taas aluillaan, emmekä jääneet päivänvalosta paitsi. Jet Lag vaivasi, mutta meitä odotti vielä viiden tunnin bussimatka. Sanottiin heipat kahdelle suomalaiselle, jotka jatkoivat muualle Texasia, kun meitä olikin enää  kaksi. Saimme kyydin välietapille tukalan kuumassa bussissa. Voin vannoa, että vesipullon vesikin olisi kiehunut sen kyydissä. Katsoin hyvin erilaista maisemaa verrattuna kuntaan Suomessa. Korkeita rakennuksia, kahdeksan eri kaistaa, ruuhkaa, kuumuus, ihmismäärä. Samalla tutustuin muihin vaihtareihin, he kaikki ovat ranskasta ja en tiedä mitä tekisin ilman heitä, jos vain vaihtaisivat englannin kieleen silloin tällöin. Ei mun kyllä pitäisi valittaa, puhuin ihan mielellään suomea.

Melkein seitsemän kuukautta sitten astuin kotiovesta ulos harmaassa neuleessa, shortseissa ja legginseissä ja siskon antamassa huivissa. Hiukset laitoin nutturalle, varakengät roikkuivat laukun olkahihnasta, en itkenyt, perhe itki sanoessani heipat ja tilanne oli ihan hirveä. Tunne ei kyllä kauaa kestänyt, uudet tuttavuudet auttoivat unohtamaan ja katsomaan eteenpäin. Laskin minuutteja laskeutumiseen. Olin 17-vuotias, joka lähti toteuttamaan unelmaansa. Olin se ujonpuoleinen suomalaistyttö, jolla oli ja on vieläkin vaikea jutella uusille ihmisille. Olin se joka ihastui kaikkiin vaihtareihin heti, no, niihin joihin tutustuin. Hiukset olivat 10cm lyhyemmät, kuumuudensietokyky ruosteessa, samanpainoinen, pikkutyttö, valmiina muuttumaan, valmiina elämään, valmiina kaikkeen. Ehkä. Kuitenkin tiesin jo ensimmäisillä minuuteilla viettäväni elämäni parhaimman vuoden. Enkä anna minkään tai kenenkään pilata sitä minulta.

Okei tässä sitä mennään! Tiiän itellä olleen hirmuisesti kysyttävää vaihtoon liittyen näihin aikoihin kun kaikki hakemukset on lähtenyt jne ja odottaminen on tuskaa! Ajattelin pienoisen kysymyspostauksen teille väsätä videolle niin vähän ehkä hermot antaa periksi. Tietty kaikkea yleistä mustakin saa kysellä kun niihin on aina kiva vastailla, tutustutaan! Aikarajaa ei nyt toistaiseksi ole, katsoo sitten vähän ajan päästä ja kuinka paljon kysymyksiä tulee, jos tulee. :-)

Pitäkää kiva viikko ja toivottavasti kaikki selvisivät maanantaista! 

SURPRISE, I'M ALIVE!

Tiiän on miljoona vuotta siitä kun viimeksi laitoin postausta ja mulla on ollut postaus jo ystävänpäivästä asti odottamassa, mutta en ole saanut aikaiseksi laittaa kuvaa sitten ollenkaan.

Toivottavasti kaikilla mun rakkailla kakkosilla ja tietty kaikilla muillakin meni wanhat hyvin! Ite olin täällä kyynel silmäkulmassa, kun en päässyt pyörähtelemään kavereiden kanssa ja sydän hajos aina vähäsen kun näin uuden kuvan kaikista kauniista ja komeista kavereista!

Tosiaan mun vapaa-aika on kulunut jos jonkinlaisen koulujutun kanssa. Harmittaa kun ei oikein millään meinaa löytyä aikaa kavereiden kanssa olemiseen jne. Oon kyllä vuosikirjan ja oman tahdon vuoksi mennyt jalkapallopeleihin ja jalkapallolla tarkoitan sitä ihan perus, ei amerikkalaista. Hui kuinka pitkä aika siitä onkaan kun oon nähnyt jalkapallopelin ja oon saanut olla siellä kentän reunalla kun samalla oon ottanut kuvia vuosikirjaa varten! Ja jotenkin musta on tullut joukkueen onnen tuoja, kun niissä peleissä missä oon ollut niin he on voittanut haha!

Mulla tosiaan oli synttäritkin tuo kaksi viikkoa sitten! Sinä viikonloppuna meille tuli porukkaa vähän syömään fondueta ja viettämään aikaa. Suomestakin tuli paketti perheeltä, vähän ensiapua tuohon suklaan loppumiseen ja Salmiakin yliannostukseen ja sitten sain synttärilahjaksi hosteilta lipun Crique Du Soleil - näytökseen Varekai ja oltiin katsomassa se viime torstaina. Että oli kyllä ihan mieletön ja vielä tokalta riviltä näki kaikki ihan eri tavalla, kun käytiin silloin Vegasissa katsomassa se "O", niin oltiin siellä ylhäällä niin tässä näytöksessä he oli ihan siinä nokan edessä niin tuota ei ihan hevillä unohda! 

Sama harmistus iski kun näin kavereiden laskettelureissuista kuvia, kun täällä tosiaan ollaan huidottu 20-asteen yläpuolella melkeen kaksi viikkoa jo. Mutta yks kiva juttu on tiedossa, joka vähän auttaa mun harmistukseen ja se on reissu Minnesotaan. Täällä kun on se Spring Break ni mennään sen aikana sitten vierailemassa host-äidin sukulaisia ja meidän mukana tulee siskontyttö ja -poika niin tulee olemaan hauska reissu!

Mä lupaan ryhdistäytyä, tiiän sanoneeni tän aikaisemminkin mutta nyt oikeesti parannus tapahtuu! Postausten laatu ei tuu oleen tällainen ja postausväli ei tuu enää olemaan tätä yli kahta viikkoa, en ees tajua miten näin pääsi käymään! Aika menee niin nopsaan, ettei käsitä sitten mitenkään ja sitten on jo liian myöhäistä. 

Laittakaa kommenttia, jos haluutte mun tekevän pienen kysymyspostauksen. Vastailisin ihan mielellään ja vaikka videoon! Mulla näihin aikoihin ainakin pyöri jos jonkinlaista kysymystä vaihto ajatellen niin musta ainakin ois kiva!

SAAMELAISTEN KANSALLISPÄIVÄ

Eli mun 18-vuotis synttärit!

Ja tosiaan en ota vastuuta sekavasta kirjoituksesta, kello on melkein yksi aamuyöllä ja suomi ei normaalistikaan kulje. Ei, ei ole aikuinen olo. En usko että se fiilis tulee ollenkaan ja se ei haittaa mua ollenkaan. Kuitenkaan ei voi kuin vaan ihmetellä kuinka nopsaa aika menee. Ihan eilen mä aloitin ekan luokan ja seuraavana päivänä löysin itseni seikkailemasta Atlannin toisella puolella. Ihan kuin kaikki jutut siltä väliltä ois ihan hämärän peitossa ja sitten vaan välillä tulee jos jonkinlaisia naurunhäiveitä, kun tulee mieleen joku vanha kullan arvoinen muisto. Mutta kahdeksantoista. Täysi-ikäinen. "Aikuinen". Täällä sua ei kyllä tunnisteta aikuiseksi, oot vielä high schoolissa ja olet juniori. Oon 18-vuotias juniori, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla seniori, mutta aina ei mee nallekarkit tasan. 

Mä olin ja oon vieläkin aikamoinen tättähäärä. Salamannopeasti ennätin ties mihin paikkaan ja olin vain metrin hukkapalan kokoinen. Kaapin hyllyillekin kiipesin ja sitten kaappi päätti kaatua mun päälle. Mulle piti laittaa kiila kehtoon, kun liikuin siellä niin paljon. En oo ikinä kipeä ja se johtuu varmaan siitä, että päädyin syömään varmasti monia erilaisia bakteerilähteitä.  

Outoa viettää synttäreitä täällä. Todella hassua. Ei nää niitä kavereita, jotka hekin täyttävät pikkuhiljaa 18. Täytyy tyytyä onnittelemaan netin kautta, kun ei pysty muuta tekemään. Lentosuukkoja ja virtuaalihaleja yritän parhaani mukaan lähettää mutta aina ne ei löydy perille. Tulen kuitenkin näkemään heidät taas kesällä, eli todella pian. Halaan kaikki halaamatta jääneet halit yhdellä kertaa, niin he tietävät kuinka paljon heitä mulla on ikävä. 

Mitä siitä, että haluan piirrellä kukkasia kynsiin, piirrellä Disney-hahmoja, kuunnella lastenmusiikkia, nauraa ja ihmetellä kuin taapero, letittää hiukset, leikkiä, hymyillä ja hymyillä lisää ja vain nauttia kaikkien kavereiden seurasta ilman mitään huomautuksia omasta iästä tai mitään. Mitä turhia, vasta 18 minä oon ja aion pysyä seuraavat 365 päivää. 

Kiitos kaikille tähän mennessä mua muistaneille, olette rakkaampia kuin luulettekaan. ♥