Uusi postaus tönöttää tuolla uuden blogin puolella! Nyt oon virallisesti siirtynyt sen puolelle!
6.7.2014
30.6.2014
LEAVING ON A JET PLANE
... don't now when I'll be back again. (John Denverin laulu on ehkä paras vaihtareille)
Tähän postaukseen ei tule nyt kuvia, oon henkisesti niin uupunut ja loppu, ettei mistään meinää tulla mitään. Kello on vasta 11pm, eikä tekisi muuta tehdä kuin mennä nukkumaan. Herätä aamulla kuin mitään ei tule tapahtumaan. Ei, mua ei kuskata tunnin päähän muiden vaihtarien kanssa. Ei, me ei vietetä siellä aikaa keskiyöhön ja mennään bussilla lentokentälle. Ei, en joudu sanomaan hyvästejä hosteille ja AFS-porukalle huomenna. Se ei vaan mene niin. Se ei vaan mene niin. Tämä on vaan unta ja herään huomenna, että on lokakuu ja oon myöhässä bussista. Se ei voi olla lähdön paikka.
Kun lähdin, mulla oli ihan hirveän vaikeaa sanoa kavereille heipat vuodeksi. Mun sydäntä särki kun näin mun kavereiden itkevän. Silti siellä takaraivossa pieni ääni sanoi, että mä tuun näkemään heidät taas pian. Nyt olen jättämässä elämän, jota rakensin melkein vuoden ajan ja mitä, joudun jättämään sen taakseni. Jos sydäntä särki Suomesta lähtiessä, kipu on sanoinkuvaamaton täältä lähtiessä. Aika loppui kesken. Tänään olin yhden todella hyvän kaverin kanssa kiertelemässä Dallasia, käytiin syömässä ja vaan oltiin. En olisi voinut enempää pyytää viimeiseltä päivältä. Itku kurkussa oli jo puolessa välissä päivää, yritin pysyä vahvana ja varmistaa että se viimeinen kuva musta on hymyilevä ja iloinen.
Sellainenhan mä olen, positiivinen ja yritän pitää sen hymyn suulla. Ikinä en itke julkisella paikalla, ja kun joku tällainen tilanne tulee oon ihan hiljaa. Mietin mitä sanoa, mutta en saa niitä sanoja sanottua. Ne eivät vaan tule. Kaverit kyllä lukee mua kuin avointa kirjaa ja aina kun tämä räpätäti menee hiljaiseksi, joku on vialla. No, kaveri tiesi sen heti.
Millaista rohkeutta ja uteliaisuutta tämäkin vuosi on tarvinnut. En ollut varautunut tällaiseen "emotional rollercoasteriin". Miten kukaan voi tällaiseen varautua? Vaikka sulle kerrotaan "joo ne viimeiset päivät oli tosi vaikeita" ja niin edelleen, se iskee 10x voimakkaammin kun itse saat kokea tilanteen. Mikään orientaatio ei voi saada sua valmiiksi tähän fiilikseen. Oon nyt hyväksynyt että tämä on yksi osa vaihtovuotta. Tämäkin on pakko kokea, se saa sut huomaamaan, kuinka paljon tämä vuosi on sua muuttanut ja miten paljon tämä vuosi oikeasti merkitsee sulle ja et halua vaihtaa mitään kokemuksestasi.
Tämä vuosi on ollut kuin vuoristorataa; se adrenaliini ekassa ylämäessä, jännitys tiivistyy ja katsot viereen, joku on siinä sun kanssa, oli se sitten tuttu tai tuiki tuntematon, teillä on kuitenkin jotain yhteistä kun koette tämän laitteen yhdessä. Sitten mennään alas, pakko vuodessa olla alamäkiäkin. Mutta ne alamäet ovat vähintään yhtä merkitseviä kuin ylämäet, miten muuten pääsisit takaisin ylös? Miten osaisit arvostaa niitä tulevia alamäkiä. Ennen vuoristorataan astumista jännittää ja et halua mennä, katuma päällä kun suojasysteemit lasketaan. Sitten vuoristoradan lopussa olet niin ylpeä itsestäsi kun voiti pelkosi ja menit. Odotan tuota hyvänolon fiilistä, kunhan selviän tästä pahasta olosta ensin.
Mutta ylpeä oon. Oon ylpeä siitä, että uskalsin lähteä yksin Atlannin toiselle puolelle, kokeilemaan siipiä, aloittaa alusta erilaisen perheen ja koulun kanssa. Uusi kaupunki, uudet kaverit, uusi elämä. Elämä johon alat tottua. Elämä joka tuntuu kodilta. Koti, missä on hyvä olla, kaikki on tuttua eikä osaa ajatella mitään muuta. Koti. Mutta koti on myös Suomessa. Ristiriitaiset tunteet iskee joka suunnasta ja vie tilaa mielessä. Et pysty ajattelemaan muuta kuin lähtöä, mutta et tee sen eteen mitään, oot kuin koomassa.
Ylpeyden lisäksi, oon onnelinen. Kyllä, silmät turvonneet itkustamisesta mutta silti onnellinen. Sain mahdollisuuden elää vuoden toisella puolen palloa. Ei kaikilla ole mahdollisuutta kokea tätä, kiitollisuus niin korkealla. Oon onnellinen saadessani kokea ja tutustua uusiin ihaniin ihmisiin. Niihin höpsöihin uskomattomiin ihmisiin, joita rakastan ihan liikaa. Ihmisiin, jotka tarjoutuivat menevän naimisiin mun kanssa ettei mun tarvisi lähteä. Ihmisiin jotka saivat mut unohtamaan murheet, saivat mut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Jopa tyypit jotka nauroivat mun aksentille ja väänsivät jos jonkinlaista vitsiä siitä. Heitä ehkä tulee ikävä eniten.
Mutta tämä kokemus on ollut ihan mieletön, ylitti kaikki mitä uskalsin kuvitellakaan. En tehnyt odotuksia, mutta silti. Ihan uskomattomia ihania muistoja, joita pidän aarteenani koko loppuelämäni. Kiitollisuus on rajaton, rakkaus ei tunne välimatkaa ja vaihtovuosi on sekä paras että hirvein vuosi koko elämäsi aikana ja siksi se on unohtumaton. Ei kaduta, enkä vaihtaisi tätä mistään hinnasta.
Jos pääsit loppuun asti ja sait selvää mun kirjoituksesta oon ylpeä. Mun ajatukset on niin sekavia kuin tuo tekstikin on. Aijoo, menkää liittymään toiseen blogiin, alatte näkemään mua siellä piakkoin. Kiitos kaikille tuesta koko vuoden ajan, merkitsi ihan mielettömästi ♡
Tähän postaukseen ei tule nyt kuvia, oon henkisesti niin uupunut ja loppu, ettei mistään meinää tulla mitään. Kello on vasta 11pm, eikä tekisi muuta tehdä kuin mennä nukkumaan. Herätä aamulla kuin mitään ei tule tapahtumaan. Ei, mua ei kuskata tunnin päähän muiden vaihtarien kanssa. Ei, me ei vietetä siellä aikaa keskiyöhön ja mennään bussilla lentokentälle. Ei, en joudu sanomaan hyvästejä hosteille ja AFS-porukalle huomenna. Se ei vaan mene niin. Se ei vaan mene niin. Tämä on vaan unta ja herään huomenna, että on lokakuu ja oon myöhässä bussista. Se ei voi olla lähdön paikka.
Kun lähdin, mulla oli ihan hirveän vaikeaa sanoa kavereille heipat vuodeksi. Mun sydäntä särki kun näin mun kavereiden itkevän. Silti siellä takaraivossa pieni ääni sanoi, että mä tuun näkemään heidät taas pian. Nyt olen jättämässä elämän, jota rakensin melkein vuoden ajan ja mitä, joudun jättämään sen taakseni. Jos sydäntä särki Suomesta lähtiessä, kipu on sanoinkuvaamaton täältä lähtiessä. Aika loppui kesken. Tänään olin yhden todella hyvän kaverin kanssa kiertelemässä Dallasia, käytiin syömässä ja vaan oltiin. En olisi voinut enempää pyytää viimeiseltä päivältä. Itku kurkussa oli jo puolessa välissä päivää, yritin pysyä vahvana ja varmistaa että se viimeinen kuva musta on hymyilevä ja iloinen.
Sellainenhan mä olen, positiivinen ja yritän pitää sen hymyn suulla. Ikinä en itke julkisella paikalla, ja kun joku tällainen tilanne tulee oon ihan hiljaa. Mietin mitä sanoa, mutta en saa niitä sanoja sanottua. Ne eivät vaan tule. Kaverit kyllä lukee mua kuin avointa kirjaa ja aina kun tämä räpätäti menee hiljaiseksi, joku on vialla. No, kaveri tiesi sen heti.
Millaista rohkeutta ja uteliaisuutta tämäkin vuosi on tarvinnut. En ollut varautunut tällaiseen "emotional rollercoasteriin". Miten kukaan voi tällaiseen varautua? Vaikka sulle kerrotaan "joo ne viimeiset päivät oli tosi vaikeita" ja niin edelleen, se iskee 10x voimakkaammin kun itse saat kokea tilanteen. Mikään orientaatio ei voi saada sua valmiiksi tähän fiilikseen. Oon nyt hyväksynyt että tämä on yksi osa vaihtovuotta. Tämäkin on pakko kokea, se saa sut huomaamaan, kuinka paljon tämä vuosi on sua muuttanut ja miten paljon tämä vuosi oikeasti merkitsee sulle ja et halua vaihtaa mitään kokemuksestasi.
Tämä vuosi on ollut kuin vuoristorataa; se adrenaliini ekassa ylämäessä, jännitys tiivistyy ja katsot viereen, joku on siinä sun kanssa, oli se sitten tuttu tai tuiki tuntematon, teillä on kuitenkin jotain yhteistä kun koette tämän laitteen yhdessä. Sitten mennään alas, pakko vuodessa olla alamäkiäkin. Mutta ne alamäet ovat vähintään yhtä merkitseviä kuin ylämäet, miten muuten pääsisit takaisin ylös? Miten osaisit arvostaa niitä tulevia alamäkiä. Ennen vuoristorataan astumista jännittää ja et halua mennä, katuma päällä kun suojasysteemit lasketaan. Sitten vuoristoradan lopussa olet niin ylpeä itsestäsi kun voiti pelkosi ja menit. Odotan tuota hyvänolon fiilistä, kunhan selviän tästä pahasta olosta ensin.
Mutta ylpeä oon. Oon ylpeä siitä, että uskalsin lähteä yksin Atlannin toiselle puolelle, kokeilemaan siipiä, aloittaa alusta erilaisen perheen ja koulun kanssa. Uusi kaupunki, uudet kaverit, uusi elämä. Elämä johon alat tottua. Elämä joka tuntuu kodilta. Koti, missä on hyvä olla, kaikki on tuttua eikä osaa ajatella mitään muuta. Koti. Mutta koti on myös Suomessa. Ristiriitaiset tunteet iskee joka suunnasta ja vie tilaa mielessä. Et pysty ajattelemaan muuta kuin lähtöä, mutta et tee sen eteen mitään, oot kuin koomassa.
Ylpeyden lisäksi, oon onnelinen. Kyllä, silmät turvonneet itkustamisesta mutta silti onnellinen. Sain mahdollisuuden elää vuoden toisella puolen palloa. Ei kaikilla ole mahdollisuutta kokea tätä, kiitollisuus niin korkealla. Oon onnellinen saadessani kokea ja tutustua uusiin ihaniin ihmisiin. Niihin höpsöihin uskomattomiin ihmisiin, joita rakastan ihan liikaa. Ihmisiin, jotka tarjoutuivat menevän naimisiin mun kanssa ettei mun tarvisi lähteä. Ihmisiin jotka saivat mut unohtamaan murheet, saivat mut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Jopa tyypit jotka nauroivat mun aksentille ja väänsivät jos jonkinlaista vitsiä siitä. Heitä ehkä tulee ikävä eniten.
Mutta tämä kokemus on ollut ihan mieletön, ylitti kaikki mitä uskalsin kuvitellakaan. En tehnyt odotuksia, mutta silti. Ihan uskomattomia ihania muistoja, joita pidän aarteenani koko loppuelämäni. Kiitollisuus on rajaton, rakkaus ei tunne välimatkaa ja vaihtovuosi on sekä paras että hirvein vuosi koko elämäsi aikana ja siksi se on unohtumaton. Ei kaduta, enkä vaihtaisi tätä mistään hinnasta.
Jos pääsit loppuun asti ja sait selvää mun kirjoituksesta oon ylpeä. Mun ajatukset on niin sekavia kuin tuo tekstikin on. Aijoo, menkää liittymään toiseen blogiin, alatte näkemään mua siellä piakkoin. Kiitos kaikille tuesta koko vuoden ajan, merkitsi ihan mielettömästi ♡
25.6.2014
AFS FAMILY
When I left Finland I was so excited, a little nervous, but sooo excited. In the plane I couldn't do anything but watch movies and stare at the ceiling. I remember looking for other people my age who might be exchange students too. I actually thought this one student was a volunteer! Turned out that there were a bunch of students on our flight and we got to chat on our way to the hotel.
It was really easy to talk to other students, because they're going trough the same stuff as I was. Leaving family, friends, your whole life behind for a whole year. I literally fell in love with the students and volunteers on day 1. Their smiling faces and energy and knowing that we're in this together made me realize that.
All the orientations and activities AFS organized (and the Color Run) have left me a whole lot of memories that I will never forget. Even if we were sitting in a room in small groups for hours we always managed to have fun. Actually we didn't even need phones or internet to have fun and enjoy the time together. Except all the beautiful Snapchats. I can't describe how much the people I've met have made my stomach hurt from all the laughter and made me feel a lot better during my exchange year. They made me feel better about myself, being this kind of insecure mess who doesn't know how to respond to compliments.
Choosing the program was a pain. I never thought about the people I would meet. I chose AFS because of its volunteer work, I knew that the people do this because they want to learn about other cultures and want to be part of these students' experience. They don't do it for the money and making a profit. That's what made me an AFSer. I can't thank enough the volunteers for always being there for us and never letting us down. They were there to teach us how to adapt, how to make a list of what we want to do during our year, how to pack, how to prepare for leaving. They even taught us how to open high school lockers! They are the aunts and uncles in this family. Not to mention about my host-familly, who has been nothing but amazing letting me experience it all. They deserve their own post.
I don't know what I would do without you all. It started with tired smiles and handshakes and it ends with tears, hugs, kisses and goodbyes. I've never been this happy and sad at the same time. I never thought I would make this many friends during my year and I never thought I would have a huge space in my heart that was waiting to be filled with this much love to totally new people. I didn't know that I could do this. I was just an awkward girl from a really small town, I was sure that I wouldn't make friends and I would be left alone. I couldn't even imagine this, not in my wildest dreams. It has been proven that people who are experiencing the same stuff as you are, will always have that connection which no one can understand.
Thank you for everything. Literally e v e r y t h i n g. There's nothing that I would have changed, well, I would have gotten us a little more time. I really think we've become a family, and I hope we'll stay as one. This year has been the best one of my lilfe and that's all thanks to you and your support and love. I love you.
It was really easy to talk to other students, because they're going trough the same stuff as I was. Leaving family, friends, your whole life behind for a whole year. I literally fell in love with the students and volunteers on day 1. Their smiling faces and energy and knowing that we're in this together made me realize that.
All the orientations and activities AFS organized (and the Color Run) have left me a whole lot of memories that I will never forget. Even if we were sitting in a room in small groups for hours we always managed to have fun. Actually we didn't even need phones or internet to have fun and enjoy the time together. Except all the beautiful Snapchats. I can't describe how much the people I've met have made my stomach hurt from all the laughter and made me feel a lot better during my exchange year. They made me feel better about myself, being this kind of insecure mess who doesn't know how to respond to compliments.
Choosing the program was a pain. I never thought about the people I would meet. I chose AFS because of its volunteer work, I knew that the people do this because they want to learn about other cultures and want to be part of these students' experience. They don't do it for the money and making a profit. That's what made me an AFSer. I can't thank enough the volunteers for always being there for us and never letting us down. They were there to teach us how to adapt, how to make a list of what we want to do during our year, how to pack, how to prepare for leaving. They even taught us how to open high school lockers! They are the aunts and uncles in this family. Not to mention about my host-familly, who has been nothing but amazing letting me experience it all. They deserve their own post.
I don't know what I would do without you all. It started with tired smiles and handshakes and it ends with tears, hugs, kisses and goodbyes. I've never been this happy and sad at the same time. I never thought I would make this many friends during my year and I never thought I would have a huge space in my heart that was waiting to be filled with this much love to totally new people. I didn't know that I could do this. I was just an awkward girl from a really small town, I was sure that I wouldn't make friends and I would be left alone. I couldn't even imagine this, not in my wildest dreams. It has been proven that people who are experiencing the same stuff as you are, will always have that connection which no one can understand.
Thank you for everything. Literally e v e r y t h i n g. There's nothing that I would have changed, well, I would have gotten us a little more time. I really think we've become a family, and I hope we'll stay as one. This year has been the best one of my lilfe and that's all thanks to you and your support and love. I love you.
23.6.2014
A BEAUTIFUL MESS
Tässä teille uutta osoitetta! Tänne vielä kirjoittelen, ilmoitan kun virallisesti muutan tuonne. Klikkaa kuvasta tai TÄSTÄ.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)